Siis mitä oli ennen iPodia?



HS uutisoi tänään nuorten asenteista laittomaan verkosta lataamiseen sekä esittelee Steven Levyn kirjoittaman kirjan iPodin historiasta. (Tähän on siis tultu: historiaa viime kuudesta vuodesta - 1st gen. iPodhan ilmestyi vuonna 2001.)

Kenellekään ei liene yllätys, että vertaisverkkoliikenne on vuoden 2006 alussa voimaantulleesta tekijänoikeuslaista huolimatta ennallaan eikä varsinkaan paljon tietokoneita käyttävien nuorten asenteissakaan ole tapahtunut merkittävää muutosta.

Jossain määrin tämä on tottumiskysymys. Mitä suuremmassa määrin myös osaamiskysymys. Ämpäriajan lapset tottuivat jo ilmaiseen poppiin ja leffoihin. Mikä lienisi riittävä pelote, tai ennemminkin houkute tai kannuste siihen, että näistä bittivirroista alettaisiin suuressa mittakaavassa maksamaan?

Minä taas olen sen verran vanha ja antinörtti, että olen tottunut ostamaan tai lainaamaan poppini valmiiksi määriteltyinä kokonaisuuksina elikäs albumeina. En osaa warettaa, enkä ajatellut opetellakaan. Suurimmasta osasta iTunesin kirjastoa olen itse jotain joskus maksanut. Osa on lainalevyistä ripattu. Osa lahjaksi saatu.

Stephen Levyn mukaan musiikin kuluttamisessa on tavallaan palattu 50 vuoden takaiseen aikaan, jolloin keskeisin äänitteen muoto oli single. Tämä on varmasti totta. Itsekin olen viimeisen reilun vuoden aikana tottunut vinguttamaan Visaa iTMS:ssa lähes viikottain, ja yleensä valintani silloin kohdistuu yksittäisiin kappaleisiin. 30 sekunnin näytteen perusteella teen päätöksen siitä, onko tämä kappale 99 senttini arvoinen. Hiomattomat timantit eivät tällä metodilla koskaan päädykään kuunteluun. Toisaalta symppaankin albumeja artistin valitsemina, yleensä noin 10 kappaleen tarinoina, epätasaisinakin kokonaisuuksina, joista on kronologisesti kuuntelemalla mahdollista havaita jonkinlaiset kehittymisen kaaret, ja osa musiikista vain täytyy omistaa alkuperäisinä kokonaisuuksina.

Cd-levyjä en kaipaa takaisin. Vievät liikaa tilaa. Sen sijaan välillä huomaan kaipaavani vinyylin soundia. Esimerkiksi CMX:n Musiikin ystävälliset kasvot -biisi ei kerta kaikkiaan tunnu oikealta Cloaca Maximalta löytyvänä, vuoden 1997 versiona. Eilen sama efekti tuli yhdestä teiniaikojen suosikistani Jethro Tullista, jota shoppasin Levyalesta. Huippubiisi Aqualung oli kauhea pettymys kliinisenä, siivottuna, remasteroituna cd+Genelec-versiona. Osa musiikista soi lähtemättömästi mielessäni ensimmäisten stereoitteni sietokyvyn ylärajoilla soitettuna, rätisevänä ja hieman huojuvana LP-levynä.

Vinyyliromantisointi on todennäköisesti vastareaktio iPodin riemastuttavalle, ihanalle, jne. ylisanaiselle kätevyydelle ja helppoudelle. Kun kätevyydestä ja taskukoon musiikista on tullut arkipäivää, vinyylin hankaluus, haavoittuvuus ja shuffle-toiminnon mahdottomuus näyttäytyykin pyhäpäivänä, luksuksena.