Patalaput kuuluvat keittiöön

Tänään ajattelin kirjoittaa rakenteilla olevien asunto-osakeyhtiöiden hilpeistä nimistä (Meriheinä, Gerbera, Ketokaunokki etc. - ehkä suosikkina kuitenkin Navethalia), jotka ohjaavat ajatukset ennemminkin Lumenen luomivärisävyihin kuin Espoon ja Vantaan pellonreunoille rakennettaviin, ylihintaisiin gyproc-merbau-ihmissäilömöihin, mutta sitten ymmärsin, että tasavallassa on tärkeämpiäkin asioita, nimittäin a) tissit ja b) Susannan tissit.

Toistaiseksi ei ole yksimielisyyttä siitä, kenelle tissit lopulta kuuluvat. Susannan mielestä tissit kuuluvat naiselle. Muiden julkkisäitien (IS 23.1.) mukaan tissit kuuluvat lapsille. Joidenkin soraäänien mukaan tissit taas kuuluisivat miehille.

Tämän ongelman rinnalla moni muu maailman epäkohta tuntuukin taas hieman siedettävämmältä.

Siis mitä oli ennen iPodia?



HS uutisoi tänään nuorten asenteista laittomaan verkosta lataamiseen sekä esittelee Steven Levyn kirjoittaman kirjan iPodin historiasta. (Tähän on siis tultu: historiaa viime kuudesta vuodesta - 1st gen. iPodhan ilmestyi vuonna 2001.)

Kenellekään ei liene yllätys, että vertaisverkkoliikenne on vuoden 2006 alussa voimaantulleesta tekijänoikeuslaista huolimatta ennallaan eikä varsinkaan paljon tietokoneita käyttävien nuorten asenteissakaan ole tapahtunut merkittävää muutosta.

Jossain määrin tämä on tottumiskysymys. Mitä suuremmassa määrin myös osaamiskysymys. Ämpäriajan lapset tottuivat jo ilmaiseen poppiin ja leffoihin. Mikä lienisi riittävä pelote, tai ennemminkin houkute tai kannuste siihen, että näistä bittivirroista alettaisiin suuressa mittakaavassa maksamaan?

Minä taas olen sen verran vanha ja antinörtti, että olen tottunut ostamaan tai lainaamaan poppini valmiiksi määriteltyinä kokonaisuuksina elikäs albumeina. En osaa warettaa, enkä ajatellut opetellakaan. Suurimmasta osasta iTunesin kirjastoa olen itse jotain joskus maksanut. Osa on lainalevyistä ripattu. Osa lahjaksi saatu.

Stephen Levyn mukaan musiikin kuluttamisessa on tavallaan palattu 50 vuoden takaiseen aikaan, jolloin keskeisin äänitteen muoto oli single. Tämä on varmasti totta. Itsekin olen viimeisen reilun vuoden aikana tottunut vinguttamaan Visaa iTMS:ssa lähes viikottain, ja yleensä valintani silloin kohdistuu yksittäisiin kappaleisiin. 30 sekunnin näytteen perusteella teen päätöksen siitä, onko tämä kappale 99 senttini arvoinen. Hiomattomat timantit eivät tällä metodilla koskaan päädykään kuunteluun. Toisaalta symppaankin albumeja artistin valitsemina, yleensä noin 10 kappaleen tarinoina, epätasaisinakin kokonaisuuksina, joista on kronologisesti kuuntelemalla mahdollista havaita jonkinlaiset kehittymisen kaaret, ja osa musiikista vain täytyy omistaa alkuperäisinä kokonaisuuksina.

Cd-levyjä en kaipaa takaisin. Vievät liikaa tilaa. Sen sijaan välillä huomaan kaipaavani vinyylin soundia. Esimerkiksi CMX:n Musiikin ystävälliset kasvot -biisi ei kerta kaikkiaan tunnu oikealta Cloaca Maximalta löytyvänä, vuoden 1997 versiona. Eilen sama efekti tuli yhdestä teiniaikojen suosikistani Jethro Tullista, jota shoppasin Levyalesta. Huippubiisi Aqualung oli kauhea pettymys kliinisenä, siivottuna, remasteroituna cd+Genelec-versiona. Osa musiikista soi lähtemättömästi mielessäni ensimmäisten stereoitteni sietokyvyn ylärajoilla soitettuna, rätisevänä ja hieman huojuvana LP-levynä.

Vinyyliromantisointi on todennäköisesti vastareaktio iPodin riemastuttavalle, ihanalle, jne. ylisanaiselle kätevyydelle ja helppoudelle. Kun kätevyydestä ja taskukoon musiikista on tullut arkipäivää, vinyylin hankaluus, haavoittuvuus ja shuffle-toiminnon mahdottomuus näyttäytyykin pyhäpäivänä, luksuksena.

Rauhaa, rakkautta ja ..pekonia



Terveisiä sohvan uumenista. Eilen päähän, jalkoihin ja kroppaan uiskenteli ruumiinlämpöä kohottava särkiparvi. Tänään asentelenkin siis viruksentorjuntaohjelmia ja tapan särkiä buranalla. Oiva päivä penkoa sekä intterwepin että digiboksin uumenia. Ensinnäkin sain vihdoin aikaiseksi asentaa Firefoxin kakkosselaimeksi. Safari ja Blogger kun ei vissiin ihan sataprosenttisesti diggaa toisistaan, ja blogin päivittely kotikoneella on jäänyt.

Kun ei tipattomuuden ja surkeiden ilmojen vuoksi tule liiemmin ulkoiltua, voi vaikka katsella televisiota. Muutamia positiivisia yllätyksiä ohjelmatarjonnassa: eilen päättynyt Hämmentäjien kuningas oli hyvin toteutettu ja sai allekirjoittaneen paikoin hihittelemään ääneen, mikä harvinaiseksi todettakoon. Miten saadaan kakuttaja-kettutyttö ("Globalisaatio on perseestä") rauhoittumaan? No tehdään siitä Oikeistonuorten puheenjohtaja. Hihi. Tai "Nyt tarvitaan tiukkaa faktaa ja fiktioo pöytään." Haha.

Itsevaltiaatkin on piristynyt. Loka Laitisen käsikirjoittamat jaksot ovat palauttaneet sarjan lastenohjelmasta poliittiseksi satiiriksi. Erityisesti sikaria poltteleva Suvi-Anne Siimes on herkullinen hahmo. Virkistävä uutuus kotimaisessa komediakentässä on ollut myöskin lauantai-illan laatutekele Läpiveto, joka ei aiheuta myötähäpeän tuntemuksia kuten useimmat suomalaiset teennäiset hauskuutusformaatit.

Ankaralla suodatuksella tuubaloodan hutusta löytyy myös ihan hyvää huttua. Monty Python jatkuu edelleen, L-koodin kolmas kausi on täällä, Frasier ei varmaan koskaan häviä ruudusta. Mullan alla ei ihan yllä alkuaikojen tasolle, mutta onneksi on kaikkien loogisuuksia ja helppoja juonikuvioita kaihtavien sarjojen Ysäriäiti/-isä/-esikuva Twin Peaks (ja tähän väliin täydet viisi pusua). Yllättävän hyvin sarja on kestänyt aikaa, paitsi ehkä Donnan tyylin osalta. Tenho ja Bobin pelottavuus (iiks) ovat kuitenkin ennallaan.

Lifestylestä kelpuutan Strömsön (vaikka IhQun Matiaksen ruutuaika onkin vähentynyt) ja Nigellan kokkailut (vaikka Tina onkin siedettävämpi).

Ja vihdoinkin aasinsilta otsikkoon! Kaikkien lihaasyövien heteroblondien suosikkisaitti on löytynyt! Pekoniblogi



Ps. Pikku Kakkonen viettää huomenna kolmekymppisiään. Rohkaisevaa. Kyllä tämä tästä.

Everythingbad-free

Kahvilassa osui tiskille samaan aikaan tyttö, joka tilasi kofeiinittoman espresson. Hwaaat? Piti hiukan höristää korvia, kuten mbarin myyjättärenkin. Siis espresso? Kofeiiniton?
Ilmeisesti sellaista on kuitenkin olemassa, koska asiakas sai juomansa (ja minä aiheen blogimerkintääni).

Mutta... what's the point? Mitä seuraavaksi? Alkoholiton kossu? Vege-chateaubriand? Rasvaton kirnuvoi? Röökiä ilman syöpää? Politiikkaa ilman kokkareita?

Ihankivaa uutta vuotta

Alan oppia, miten rentoutua. Esimerkiksi tähän tapaan:

- Lomalla poistutaan kotoa. Kokemukseni mukaan missä tahansa muussa ympäristössä lomailu on tehokkaampaa kuin omissa tutuissa nurkissa, pyykkikoneen ja rästihommien välisessä kurimuksessa.
- Mahdollisuuksien mukaan vietetään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden seurassa oikeasti haluaa olla.
- Muutoinkin tehdään asioita siinä järjestyksessä ja tahdissa, kuin hyvältä tuntuu ja aktiivisesti kyseenalaistetaan sellaisia asioita, joita vain "on aina ollut tapana tehdä".
- Pyritään ulkoilemaan säästä riippumatta.
- Mikäli saatavilla on rakas ihminen tahi muu elollinen olento, jonka kanssa halailla ja pussailla, näin ehdottomasti tehtäköön päivittäin useita kertoja.
- Klassikko: Kirjoja ja musiikkia, mieluiten flanellipyjamassa ja villasukissa. Esimerkiksi Westö-Jippu -yhdistelmän toimivuus on testattu ja hyväksi havaittu.

Mitäs muuta. Olen ollut hyppimässä The Clash-coveroinnin tahtiin. Aloittanut uuden harrastuksen, seinäkiipeilyn. Päässyt talven ensimmäiseen avantoon (ja hetki oli hieno: hieman lunta ja pakkasta, kuunvaloa, ulkotulia, puusauna ja kuohuviiniä). Käynyt vuosien tauon jälkeen Vohvelikahvilassa. Käyttänyt ensimmäistä kertaa verkkosukkahousuja, uudenvuodenaaton pukujuhlissa. Ja tietenkin: Päättänyt jälleen kerran aloittaa uuden elämän. Siinä uudessa, paremmassa elämässä taion gradun tutkimussuunnitelman ryhmäläisten sähköpostilaatikoihin hyvissä ajoin, jo ennen deadlinea, syön terveellisesti, juon alkoholia vasta helmikuussa ja silloinkin hillitysti, hoikistun, käytän blogimerkinnöissäni vain kokonaisia lauseita enkä ranskalaisia viivoja, olen ystävällinen kaikille ja muistan aina palauttaa kirjaston kirjat ajoissa.